Rikon nyt blogihiljaisuuteni haikeissa merkeissä. Kirjoittaminen sai toissijaisen roolin, kun muuttohälinän keskellä sain vielä yhden taakan kannettavakseni; rakas nelijalkainen perheenjäsenemme lähti vanhuuden väsyttämänä paremmille paimennusmaille.
Muistan hyvin, kun yli kymmenen vuotta sitten sietämätöntä odotusta täynnä oleva automatka Turkuun toi elämääni enemmän kuin osasin edes odottaa, sillä kotimatkalle saimme mukaan veikeän ja mittasuhteiltaan huvittavan veijarin. Pieni karhumainen karvapallo kiipesi auton hattuhyllylle nukkumaan, ja myöhemmin myös selkäni taakse. Kirkassilmäinen berninpaimenkoira osasi tehdä jo ensihetkistään perheessämme ikimuistoisia.
Marjakarhun Davidbeckhamin, Becun, ensimmäinen lelu oli osuvasti pieni jalkapallo. Muistan vieläkin, kuinka paksutassuinen nappisilmä otti uudessa kodissaan heti tehtävikseen nylkyttää apinalelua ja tietenkin pissiä valkoiselle "karhuntaljalle". Muistan, kuinka kummisetäni sanoi keittiönpöydän alle häntä pystyssä töpöttävää koiravauvaa siimahännäksi.
Muistan Becun myös uteliaana hölmönä, joka sai aikaan monet naurut. Muistan, kuinka Beculla oli pihalta tullessaan musta rinkula valkoisessa kuonossa, koska nuoriherra kuvitteli löytävänsä auton pakoputkesta jotain. Lankakorikin sai osansa uteliaisuudesta, Becu kun löytyi kerran lankarullienkin keskeltä, rikkijärsitty kori päässään.
Muistan syksyt, kun veimme isäni kanssa koiraa läheiselle pellolle. Becu oli sanoinkuvaamattoman iloinen saadessaan juosta vapaana syksyn oranssiksi maalaamassa peltomaisemassa, enkä voisi ikinä unohtaa sitä näkyä, kun iso musta koira juoksee kutsuttaessa takaisin luoksemme. Becu todellakin oli komea koira, vaikkei koskaan menettänyt pentumaista suloisuuttaan.
Muistan ne monet aamut, kun isä käski Becun herättämään mut; voit olla varma, että heräät, kun noin 50-kiloinen koira hyppää sängylle ja alkaa nuolemaan naamaasi. Iskä opetti Becusta puolivahingossa kaksikielisen, ja alkoikin tuntumaan, että kaikista komennoista "kom hit" sai Becun kaltaisen jääräpään nopeiten liikkeelle.
Tässä kirjoituksessa on vain murto-osa asioista, joiden ansiosta Becu jää elämään muistoihin. Jään ikävöimään ilmeikkäitä mantelisilmiä, mustaa lakritsimaista töpselinenää ja niitä lukuisia halauksia, joita Beculta sain. Toista samanlaista koiraa ei voi ikinä tulla vastaan.
Lepää rauhassa
Becu
12.1.2006-10.8.2016
