Päädyin muutama viikko sitten päivän varoitusajalla viemään vanhoja (ja osakseen äärimmäisen mauttomia) vaatteita kirpputorille serkkuni kanssa. Kuvailisin koko tempausta fiaskona, sillä kirpparikokemus oli mulle ensimmäinen laatuaan, eikä serkullanikaan ollut aiempaa kokemusta vastaavanlaisista, modernimmista kirpputoreista. Luonnollisesti kumpikaan meistä ei katsonut tarpeelliseksi lukea kirpputorin sääntöjä, koska kuka esimerkiksi lukee käyttöehtoja ennen käyttöehtojen hyväksymistä? Ei kukaan. Emme siis tienneet, että vuokrasopimuksen päättämisestä tulisi ilmoittaa kahta päivää aiemmin, joten seurauksena jouduimme maksamaan vielä yhdestä viikosta, mikä oli käytännössä julman raaka paloittelusurma kaikkea kahden viikon aikana tekemäämme tuottoa kohtaan. Mä itse laiminlöin koko virheeksi muodostunutta kirpputoriprojektia hyvinkin huolellisesti, enkä kolmen viikon aikana käynyt sielä kuin kerran - eli silloin kun vein vaatteitani myyntiin. Puolustuksekseni voin sanoa, että olin melko ruhtinaallisen osan ajasta eri paikkakunnalla, enkä alkujaankaan ehtinyt keräämään valmiutta tai vastuuntuntoa kirpputoritoiminnalle omistautumiseen. Kokemusta ja muutamaa euroa rikkaampana, tiedän nyt mihin sitoudun, kun seuraavan kerran lähden viemään vaatteitani myyntiin. Huhhuh.

Ihastelin kesän alussa vapaana olevaa asuntoa, johon haaveilin itseni asumaan. Ihastelulla ei vuokrasopimusta kuitenkaan kirjoiteta, ja sain hiljattain harmikseni huomata, että kämppä oli poistunut tarjonnasta. Mutta jotain hyvää on mullakin luvassa! Löysin melkein yhtä hyvän, jossain suhteessa jopa paremman kaksion. Tällä kertaa luotan nopeaan toimintaan, ja maanantaina menemmekin katsomaan kyseistä asuntoa poikaystäväni kanssa. Asunto vaikuttaa lupaavalta, vaikka jääkaapin olematon koko ja astianpesukoneettomuus taistelevatkin kaikkea arvostamaani vastaan. Kompromisseja on kuitenkin elämässä tehtävä, joten odotan innolla asunnon näkemistä, erityisesti siksi, että siitä saattaa suurella todennäköisyydellä hyvinkin tulla se paikka, jossa saan ainakin seuraavan vuoden tai pari majailla. Mua jännittää ja palan halusta päästä sisustamaan. Yksi elämäntavoitteeni on sopia kornit Ikea-treffit poikaystäväni kanssa, joten ehkä sekin toive toteutuu yhteenmuuton myötä.

Ajattelin ennen kaikkea omaksi ilokseni kirjoittaa jotain kevyempää ja lyhyempää, koska kesäloma ei stimuloi aivojani tarpeeksi, jotta saisin mitään syvällistä kirjoitettua ilman hyvin nopeaa inspiraatiokadosta johtuvaa luomistyön keskeytymistä. Mulla on muutama vähän harkitumpi kirjoitus työn alla, joten jotain mun blogilta on kuitenkin vielä tänä kesänä odotettavissa.

Itsenäistyminen lienee jokaiselle erilaista. Olen 20-vuotias ja joidenkin mielestä mun kuuluisi jo painaa töitä, ehkäpä vielä opintojen yhteydessä. En kuitenkaan ole valmis siihen.

Kelataanpa muutama viikko taaksepäin: aukottomaan juhannussuunnitelmaani kuuluivat niin valokuvien kuin alkoholinkin ottaminen, mutta koska ne harvat kuvat, jotka ymmärsin ottaa, olivat yhtä tärähtäneitä kuin silloinen mielentilanikin, ja koska viikkoa myöhemmin ymmärsin, että kameran kantaminen kaljatölkkien täyttämässä laukussa Provinssissa olisi riskialtista ja turhaa, on tämäkin postaus silkkaa tekstiä.

Lähdin juhannuksen alla näitä nurmolaisia maalaismaisemia pakoon ja päädyin vähintään yhtä syrjäytyneeseen paikkaan, eli Jalasjärvelle. Vietimme poikaystäväni kanssa mukavan juhannusviikonlopun ensin hänen ystäviensä seurassa Nummijärvellä ja myöhemmin omieni parissa Seinäjoella. Seuraava viikko oli kokonaisuudessaan melko karmiva, pitkittynyt krapula yhdistettynä mahatautiin, joten mielessäni kävi Provinssin väliin jättäminen.

En kuitenkaan ole heikko, joten vedin päälleni festarityylilleni ominaisen 80-luvun nahkatakin ja täytin laukkuni miedoilla alkoholijuomilla. Koko lauantai-ilta oli kaveriseurueista toiseen loikkimista ja bajamajoihin jonottamista. Päädyin aamuyöllä bondaamaan poikaystäväni pikkuserkun kanssa. Hengailimme yhdessä peräti aamuseitsemään asti, kun tupakanhimo ajoi meidät kävelemään sateessa Törnävältä keskustaa kohti, minkä teen poikkeuksetta joka vuosi, vaikka kadun sitä joka kerta. Opin kuitenkin sen, että sateelta suojautuminen on joskus verrattavissa taiteelliseen nerouteen, kun pitelimme roskalaatikosta löytyneitä styroksilaatikoita päidemme päällä. Maininnan arvoista on, että todistin aiemmin tuona tapahtumarikkaana iltana ensimmäistä kertaa myös kissatappelun. Kaksi tappelevaa naista todellakin muistuttaa yhteenottoa kahden naarasleijonan välillä. Maassa painiminen ja selkään potkaiseminen oli ilman muuta brutaalia, mutta tilanteen rauhoituttua ja painimatsin päätyttyä lopputulos oli lähes runollisen kaunis: vaalea hiuslisäke kylmällä, märällä asfaltilla. Juuri nyt on hieno aika olla elossa.

Viime viikko oli rankka, joten harkitsen hyvinkin vakavasti lepotilaan siirtymistä. Unirytmi on sekaisin ja haisen mahdollisesti vieläkin oluelle, mutta pohjaa koskettaneena on hyvä ottaa vauhtia ylöspäin (ja kirjoittaa ahkerammin jostain kenties yhteiskunnallisemmasta ja syvällisemmästä aiheesta kuin omista humalaisista kokemuksistani).