Itsenäistyminen ei vaadi itsenäisyyttä
17.26
Itsenäistyminen lienee jokaiselle erilaista. Olen 20-vuotias ja joidenkin mielestä mun kuuluisi jo painaa töitä, ehkäpä vielä opintojen yhteydessä. En kuitenkaan ole valmis siihen.
Muutin ensimmäistä kertaa omilleni 18-vuotiaana. En kokenut vaikeaksi yksin elämistä, osasin huolehtia kaupassa käymisestä, osasin siivota, tiskata, pyykätä, laittaa ruokaa ja huolehtia laskujen maksamisesta. Vielä kotoa pois muuttaessani kärsin masennuksesta ja toivuin syömishäiriöstä, joten lähtökohta ei ollut helpoimmasta päästä. Huolenaiheita kevensi kuitenkin äidin avokätisyys, sillä hän tarjoutui maksamaan vuokrani. Sain välillä muutakin taloudellista avustusta vanhemmiltani, mistä olen äärimmäisen kiitollinen.
Koulunkäyntini oli pitkän aikaa mulle vaikeaa ja kuoppaista, ja tiedän, että työnteko opiskelun ohella olisi ainoastaan pahentanut tilannetta. Kesäisin työskentelin, koska vain silloin ei tarvinnut miettiä koulunkäyntiä. Tuntui siis oudolta päätyä tilanteeseen, jossa ihmiset alkoivat spekuloimaan kerman määrää perseessäni, vain koska mun ei tarvinnut elää noin 50 euron budjetilla joka kuukausi. Aivan kuin mun olisi aivan ehdottomasti kuulunut elää rahavaikeuksissa. Olin mielenterveysongelmainen, päätoiminen opiskelija, joka joutui taistelemaan heikkoa koulumenestystä vastaan kaikella vähäisellä energiallaan. Ajatuskin siitä, että mun olisi pitänyt asettaa vaaraan niin valmistuminen kuin oma hyvinvointinikin työskentelemällä opiskelemisen ohella, tuntuu hämmästyttävältä, sillä toinen "hyväksyttävä" vaihtoehto olisi ollut rahavaikeuksien kanssa kamppailu, mikä olisi loppupeleissä sekin ollut mulle ahdistavaa ja vahingollista. Miksi (rahallisen) avun saamista pitäisi hävetä, jos tarvitsee sitä, ja sitä on tarjolla?
Onko aikuistumisessa tosiaan kyse vain omien tulojen hankkimisesta, ja onko aikuistumisen pakko olla hyppy tuntemattomaan? Koen kaikesta huolimatta olevani itsenäisempi kuin aiemmin, mutta oma itsenäistymiseni on kenties menneisyyteni vuoksi prosessi, jolle olen luvannut antaa aikaa, sillä olen tarpeeksi onnekas voidessani tehdä niin. Olen aina mieltänyt syksyn muutoksen ajaksi, ja ensi syksy onkin itselleni erityinen, sillä aion muuttaa Seinäjoen sielukkaaseen kaupunkimiljööhön yhdessä poikaystäväni kanssa, ottaa opintolainaa ja todennäköisyyksiä uhaten kulkea päivittäin Kauhajoelle kouluun. Perheeni on ollut tähänkin asti tukijoukko, ja tiedän heidän olevan sitä jatkossakin, kun otan uuden askeleen kohti itsenäistymistä.
2 kommenttia
Hyvä kirjoitus! Itselläkin on tälläinen samanlainen tilanne, opiskelen, asun omassa vuokra asunnossa ja saan toki opintotuen yms. mutta se ei tosiaan kustanna koko kuukauden elämistäni, vaikka en mihinkään ylimääräiseen rahaa tuhlaakkaan. Vanhempani ovat tukeneet minua taloudellisesti aina, ja olen siitä kiitollinen.En kuitenkaan sillä leveile, sillä asia hiukan hävettää minua, sillä ystäväni käyvät melkein kaikki koulun ohessa töissä ja minusta tuntuu että olen lellitty kakara joka pääsee elämästä liian helpolla.
VastaaPoistaKiitos! Kiva huomata, että omat kirjoitukset saa aikaan vastakaikua :)
PoistaTuntuu oudolta olla se, joka "pääsee helpolla", vaikka todellisuudessa kenen tahansa elämä voi olla monimutkaista ja vastoinkäymisiä täynnä, vaikka yksi elämän osa-alueista toimisikin omaksi eduksi tai niin sanotusti paremmin kuin muilla, jotka ovat esimerkiksi opiskelemisen kannalta samankaltaisessa elämäntilanteessa.