Mun pitkittyneeseen hissun kissun oleiluun liittyy yhtä lailla niin kiire, heikko ajantaju kuin kylmä välinpitämättömyyskin. Tämä kirjoittaminen ei kuitenkaan ole ollut mulle missään vaiheessa minkäänlainen ykkösprioriteetti tai elämän valkeus, vaan lähinnä fiilispohjainen harrastus. Joka tapauksessa, kuten otsikko antaa olettaa, ajattelin, että näin vuoden lähestyessä loppuaan, voisin luvata jonkinlaista uudestisyntymistä blogimaailmassa. Ehkä.
Syksy oli sairaan nopee ja värikäs, mutta eikö joku joskus sanonut, että aika kuluu nopsaan, kun paljon tapahtuu? Muutamaan kuukauteen on mahtunut uusi asunto, uusi opiskelupaikka, uusia ihmisiä ja myös niitä uusia kujeita, kaikkea tuttua ja turvallista unohtamatta.
Muutin poikaystäväni kanssa yhteen kesän ja syksyn taitteessa, ja yhteiselo on sujunut harmonisesti, johtuen siitä että olemme kai sellainen tähtiinkirjoitettu kokoonpano ja hyvin pitkälti #relationshipgoals, ja ehkä siitäkin, että me molemmat olemme laiskannöyriä, emmekä löydä aiheita kinasteluun. Meidän asunto on paikka paikoin hermoja kiristävä, mutta tänne on silti ilo saapua pitkien koulupäivien ja radio-ohjelmien jälkeen. Tuntuu, ettemme ole oikein vieläkään kunnolla päässeet kotiutumaan tähän asuntoon, mutta eipä tässä kai mikään kiire olekaan. Voi olla hyvinkin mahdollista, että kesän tullen alkaa uuden asunnon metsästys, joten on ehkä ihan suotavaakin, ettei kaikki kamat ole vieläkään löytänyt paikkaansa tästä kämpästä.
Aloitin tosiaan myös opinnot radiotoimittajalinjalla, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan voin rehellisesti sanoa pitäväni koulunkäynnistä. Olen koko ikäni törmännyt erilaisiin opetusmetodeihin, opettajiin ja aiheisiin, ja vasta nyt opiskelu ja eritoten oppiminen tuntuu siltä, miltä aina kuvittelin ideaalin oppimisen tuntuvan, mikä on jollain tasolla ehkä jopa lannistavaa, ottaen huomioon sen, että olen ehtinyt viettää jo noin kolmetoista vuotta eri oppilaitosten nurkissa, optimismin ja toiveikkuuden vaihtuessa epätietoisuuteen ja kyynisyyteen.
Vaikka miellän itseni älykkääksi ja kykeneväksi ihmiseksi, epäkiehtovat aineet ovat aina olleet kompastuskiveni. En jaksa hyödyntää potentiaaliani asioissa, jotka eivät kiinnosta, ja siksi esimerkiksi matematiikka on mulle vielä tänäkin päivänä verrattavissa kieleen, jota en ymmärrä kokonaisvaltaisesti, mutta josta tunnistan satunnaisia sanoja; en luottaisi omaan käännökseeni, vaikka kenties olisinkin oikeilla jäljillä. Nyt voin keskittyä asiaan, joka onnekseni tuntuu oikealta ja kiinnostavalta, ja joka on oikeasti motivoinut mua nousemaan aamulla sängystä ilman rutinaa ja ruikutusta poikkeuksellisen usein.
Positiivinen palaute tuntuu aina hyvältä, mutta erityisesti silloin, kun sitä saa jostain, missä toivoisi olevansa entistä lahjakkaampi. Lienen kai sellainen kissa, joka elää kiitoksella, sillä kannustuksen ja kehujen ansiosta olen äärimmäisen motivoitunut kehittymään, ja olen melkoisen innoissani mahdollisuuksistani tulevaisuudessa, mikä ei viime vuosina ole ollut itselleni tuttu ajatus.
Joulu on lähes kirjaimellisesti jo ovella, mutta joulufiilis on yhtä korkealla kuin juhannuksena. Ehkä viimeaikainen energiatasojen lasku, pienimuotoinen stressi ja tiukentunut taloustilanne ovat imeneet joulumielen ulos musta. Tuntuu, etten saa tänä jouluna antaa tarpeeksi ihmisille, joista välitän (kuulostaa tosi teennäiseltä, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei antamisen ilo olisi mulle tuttu käsite), mutta lohduttaudun sillä, että eihän joulun tarkoitus pohjimmiltaan edes ole rahan holtiton kuluttaminen. Mä ymmärrän sen, ja mun lähipiiri ymmärtää sen. Lapsena opin, että välillä kylään tulee rikas pukki ja joskus tulee köyhä pukki. Siinä missä materialistinen osa musta haikailee kaikenlaisten turhanpäiväisyyksien perään, tänä vuonna toivoin voivani antaa enemmän, enkä ole esimerkiksi juurikaan esitellyt lahjatoiveita; joulu on joulu, vaikka kuusen alle ei sataa miljoonaa pakettia ilmestyisikään.
Odotan innolla vuodenvaihdetta, koska vaikka koen syksyn ehkä vahvemmin hyvänä aikana "aloittaa alusta", uskon silti uuden vuoden sytyttävän mussa jonkinlaista uutta paloa, joka on syksyn aikana päässyt sammumaan. Mielialani on viimeisen kuukauden tuntunut olevan varsin matalalla, ja oon jo ehtinyt olla huolissani mielenterveystilanteestani ja koulumenestyksestänikin, mutta yllättävä into kirjoittaa blogiin indikoi ehkä siitä, että olen jälleen ponnahtamassa pinnalle jaksavaisempana ja itsevarmempana. Hyvä minä! ;)
Iloista joulunodotusta!
